|
Ruusujen seppelmaja Taidemaalari Ipi Kärki on maalannut paljon havainnosta, mutta hänen teoksensa eivät tietyllä tavalla esittävinäkään ole koskaan kovinkaan voimakkaasti ankkuroituneet erityiseen paikkaan ja aikaan, vaikka ne syntynsä sellaisessa olisivat kokeneetkin. Ne ovat pikemminkin vain aloittaneet prosessin ja lähestyneet tuota Matissen maksiimia ja erkaantuneet partikulaarisuudesta kohti taiteen autonomista aluetta. "Valo merkitsee minulle väriä, ja väri herättää kiinnostuksen kokeilla erilaisia väririnnastuksia valon ilmaisemiseksi", totesi Kärki aikoinaan kuvaillessaan sitä hermeneuttisen kehän kaltaista vuorovaikutusta, jonka pyörteissä hän on tottunut työskentelemään. Nyt tässäkin on tapahtunut muutoksia, ja Kärjen tuotannossa taitaa olla menossa iso murrosvaihe. Kankaat ovat suurentuneet, jotkut teokset jättävät "keskeneräisyydessään" itse prosessia enemmän näkyviin ja joidenkin teosten synty on henkilökohtaisemmalla alueella, eletyissä ja koetuissa asioissa, jotka muuntuvat kuviksi impressioiden sijaan jonkin pinnan väreilyä syvempien perusvoimien ja -rakenteiden mieltämisen kautta. Taiteen ja kristinuskon suhteita tutkinut teologi Hans-Eckehard Bahr on todennut: "Kun taiteilija astuu näille uusille aihelähteille, hänen onnistuu ehkä tehdä itsestään selvinä pidetyt yhteyden uudelleen kyseenalaiseksi, lähestyä ihmistä syvemmältä ja samalla nähdä hänet jälleen kokonaisuutena." Jotain tällaista uumoilen Kärjelle olevan tapahtumassa, vaikka ei siinä mitään erityisen uskonnollista taidakaan olla. Katsojan ei useinkaan tarvitse olla kovinkaan hyvin selvillä niistä, prosesseista, joiden kautta taideteos syntyy. Toisinaan se saattaa olla jopa haitallista kääntäessään katseen liian osoittelevasti vain tiettyyn suuntaan tai tarjotessaan aivan liian suppean tukintakehikon. Tai tarjotessaan ylipäänsä jonkun tulkintakehikon, sillä en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että esimerkiksi sellaiset taideteokset kuin Kärjen maalaukset tarvitsisivat mitään erityistä ja varsinkaan sanallisesti ilmaistavaa tulkintaa. Tämä koskee sekä yleisempää että yksityisempää tasoa. Kun maalauksessa lukee 'äiti', ei minun tarvitse ryhtyä ottamaan selvää Kärjen äidistä vaan pikemminkin ryhtyä miettimään omaa äitiäni ja ylipäänsä äitiyttä sekä äitien ja lapsien suhdetta ja yhdistää ajatuksiani siihen tunneperäiseen kokemukseen, jonka hetket kyseisen maalauksen intensiteetin kanssa tuottavat. Tai kun maalauksessa on kukka, ei minun tarvitse tietää sen latinalaista nimeä tai maantieteellistä levinneisyyttä vaan antautua sille lumovoimalle, siis ihan konkreettiselle lumovoimalle, joka osassa taidetta on kaikesta modernin rationalisoitumisprosessista huolimatta edelleenkin vallalla. Tällaista on – siis ainakin joiltain osin – esimerkiksi Kärjen maalausten kokeminen, vaikka satunkin tietämään jotain Kärjen metodeista. Tiedän jotain siitä, minkälainen lopputulos on odotettavissa, kun hän maalaa "märkää märälle". Jotain siitä, miten hän on kehittänyt tietyn sivellintekniikan tuottamaan maalauspinnalle viimeisten siveltimenvetojen kautta tietyn väreilyn. Mutta nyt tiedän myös ennen kaikkea jotain uutta siitä, miten hän luonnostelee ja mitä muutoksia siinä on tapahtunut. Ipi Kärki is an artist with a long career behind her, and consequently she has a lot of material stored in long-term memory, but she is also an artist who dares to change and be curious. Many people are currently outsourcing their memories, via the computer, into the Internet world. Kärki has done quite the reverse. She has adopted a highly traditional, but already quite rare, smart-technology device, i.e. the notebook, in which she can write things down for memory, for instance, a scrap of poetry, a sentence, the germ of an idea, i.e. also a possible title for a forthcoming painting, or the start of a thought process that may grow into the subject matter of a painting, in that delicate process occurring between memory and consciousness, which Nicholas Carr, who has written about computer technology, has described: "What gives real memory its richness and its character, not to mention its mystery and fragility, is it contingency. It exists in time, changing as the body changes." Satunnaisuuttakin voi viljellä. Se on itse asiassa juuri sellainen asia, johon taiteilijalla on oikeus, josta voisi kehittää vaikka velvollisuuden. Tämä liittyy taiteilijan vapauteen, joka ei kuitenkaan ole aina itsestään selvä asia. Mutta antaakseen satunnaisuudelle ja vapaudelle elintilaa, tarvitsee kuitenkin muistaa asioita, joita voi liittää toisiinsa. Renessanssifilosofi Erasmus Rotterdamilainen kehotti ihmisiä kirjoittamaan tärkeitä asioita muistiin. Erasmuksen mukaan muistiinpanot ovat "eräänlaisia kukkia", jotka kirjan sivuilta poimimisen jälkeen säilyivät muistin sivuilla. Maalarin ei välttämättä tarvitse kertoa meille tarinoita. Maalari voi esimerkiksi yrittää ylläpitää kykyämme uppoutua meditatiiviseen ajatteluun, jota taidettakin tutkinut filosofi Martin Heidegger piti inhimillisyytemme perustana. Tutkimuksissa on osoitettu, että säilömuistiin tallentamisessa auttaa myös usein voimakas tunnereaktio. Sellaisen voi epäilemättä tuottaa myös intensiivinen ja voimakas maalaus – juuri sellainen maalaus kuin Ipi Kärjen tuoreet työt ovat. Tätä ajatellessani jostain varsin satunnaisesti kumpuaa John Keatsin runonpätkä: Ja nyt luulen, että joku hauraan salaperäinen tarkoitus tälläkin satunnaisuudella on. Kuin osaisin jo paremmin kuvitella jotain Ipi Kärjen vielä maalaamatonta maalausta. Otso Kantokorpi
|
